Puutarhan teemat, itämaista mystiikkaa.Torstai 2.3.2023 - Sirkku Puutarhan suunnittelua itämaiseen tapaan. Itämainen puutarhasuuntaus ja sen mukaan suunniteltava ja rakennettava piha on maailma, jossa tulet törmäämään vanhoihin, vakaisiin perinteisiin ja uskomuksiin, feng shuihin, kasvien avulla parantamiseen, onnen toivottamiseen puutarhan omistajille ja yhdessä luonnon kanssa harmoniassa elämiseen. Kuuluisin itämainen puutarhasuuntaus on varmasti Japanilainen puutarha. Japanilaiseen puutarhaan kuuluu muinaista symboliikkaa ja kuvia, visuaalista juhlaa, sekä ääni- ja tunnekokemuksia. Kiinalaisessa puutarhasuuntauksessa taasen näkyy pitkä Kiinan historia, onhan puutarhasuuntausta kehitetty jo yli 3000 vuoden ajan. Korealaisen puutarhasuuntauksen perusajatuksena on luoda puutarhasta tila, joka antaa ihmiselle mahdollisuuden nauttia luonnosta ja lähiympäristöstä ja olla osa sitä. Maailmalla muut itämaiset puutarhasuuntaukset ovat tuntuneet kuitenkin jäävän Japanilaisen puutarhan jalkoihin, vaikka kaikki mainitut kolme puutarhasuuntausta perustuvat saamaan ajattelumalliin, harmoniseen lopputulokseen. Kaikissa käytetään lampia, kiviä, rakennettuja elementtejä, paviljonkeja ja kasveja luomaan harmoniaa, mutta niiden yhdistelyssä on pieniä eroja suuntauskohtaisesti. Aloitamme tänään japanilaisesta puutarhasta, muihin itämaisiin puutarhoihin keskitytään myöhemmin. Japanilainen puutarha. Yleinen ajatus japanilaisesta puutarhasta on, että sieltä löytyy kirsikkapuita, lyhtyjä, kaarisiltoja, kiviä, sammalta, bambuaitoja, teehuoneita ja portteja. Nämä kaikki kuuluvat japanilaiseen puutarhaan, mutta ne voidaan jakaa myös sen puutarhasuuntauksen eri tyyleihin. Japanilaisen puutarhan perustyylit:
Kaikkiin näihin suuntauksiin kuuluvat myös erilaiset puutarhapatsaat ja monumentit, joilla saadaan säilytettyä kuolemattomia myyttejä ja juhlittua kasveja ja niiden vaihtelua vuoden aikojen mukana. Alla olevassa kuvassa, japanilaisen puutarhan henkeä Korkeasaaressa, sisätiloissa. Lampi ja puropuutarhat. Lammet, järvet ja purot ovat aina olleet tärkeitä Japanilaisessa puutarhassa ja sen suunnittelussa. Ne tuovat puutarhassa oleilevalle rauhaa, harmoniaa, iloa ja tyyneyden tunteen. Monet vesielementit, kuten lammet ja purot, on yleensä rakennettu näyttämään täysin luonnollisilta ja maisemaan luontaisesti kuuluvilta, vaikka ne olisikin rakennettu paikalleen keinotekoisesti. Ihmisen rakentamia elementtejä, kuten suihkulähteitä, näistä et yleensä löydä. Tällainen luontoa mukaileva estetiikka, on ollut tärkeää varsinkin aikoina, jolloin luonto on ollut uhattuna Japanissa. Lampi- ja puropuutarhojen rakentamiseen voi löytää inspiraatiota esimerkiksi Motsu-jin puutarhasta Hiraizumista, joka on yksi harvoista 1100-luvulta säilyneistä lampi-saaripuutarhoista. Vielä nykyäänkin näet Motsu-jin järven ja sitä reunustavat iirispesät ja dramaattiset kivimuodostelmat. Varhaisten lampipuutarhojen järvet olivat leveitä ja hyvin valaistuja, kimaltelivat auringon, kuun ja tähtien alla ja niitä reunustivat itkupajut, jotka huojuivat ja varjostivat rantoja. Tämä puutarhatyyli eroaa myöhemmistä kävelypuutarhoista siinä, ettei siellä ole teetaloja, lyhtyjä ja vesialtaita. Sen sijaan lampi sisälsi saaria, joita yhdistivät usein sillat. Lampipuutarhat pysyivät suosittuina Japanissa, mutta ne pienentyivät, ja niiden ääriviivat muuttuivat yhä monimutkaisemmiksi, ja niihin kuuluvat kivet ja kalliot sijoiteltiin enemmän taiteellisesti ja maalauksellisesti. Suurin osa näistä myöhemmistä lampi- ja puropuutarhoista on rajattu seinien sisälle, mikä tarkoitti, että niiden koko oli tiukasti rajattu. Tämä helpottaa nykyaikaisen lampi- ja puropuutarhan rakentamista käytännön tasolla. Jos Japanilaista lampi- tai puropuutarhaa halutaan rakentaa nykyisiin, länsimaisiin, kotipuutarhoihin, ne mahtuvat sinne paremmin. Myöhemmin Japanilainen puutarhasuuntaus otti vaikutteita maalareista ja zen- filosofiasta. Heian neriodissa kirjoitettu Sakuteiki nimeää monia lampityylejä, saaripuroja ja vesiputouksia ja mainitsee myös parhaat tekniikat puiden istuttamiseen. Japanissa vanhoja ja suuria puita arvostetaan valtavasti ja koko puun kasvutaivalta istutuksesta puun kuolemaan vaalitaan tarkasti. Puita ei kaadeta mielellään, ja jopa suunniteltujen teiden paikkaa on siirretty, mikäli alueella tiedetään olevan vanhaa puustoa. Puiden halutaan siis kasvavan paikallaan pitkään. Japanissa elottomilla kivillä uskottiin olevan persoonallisuuksia, joita on kohdeltava kunnioittavasti. Tämä ympäröivän arkkitehtuurin muodollisuuden ja puutarhan epämuodollisuuden vastakohtaisuus on yksi Japanilaisen puutarhan vetovoimaa. Lampipuutarhan tyypillisiä piirteitä:
Mikäli lammen tai puron Japanilaiseen puutarhaan rakentaa, tulee se olemaan automaattisesti puutarhan vetovoimaisin keskuskohde, koska se on kaunis jokaisena vuodenaikana ja vetää luontaisesti ihmisten katseet puoleensa. Sen puhtaana pitäminen ja huolto onkin syytä miettiä jo lammen rakennusvaiheessa ja huomioitava, että vesiaiheet ovat melko työllistäviä elementtejä puutarhassa. Lammen levättymistä vähentävät, ja sitä kautta vesiaiheen puhtaanapitoa helpottavat veden suodatussysteemit, kuten pumpun avulla vesipuroon tai putoukseen hiljakseltaan kierrätettävä vesi. Pumppu suodattaa omalta osaltaan veden epäpuhtauksia, mutta perinteisessä lampipuutarhassa, ihmisen tekemät rakenteet on syytä piilottaa hyvin ja tehdä rakenteesta luonnollisen näköinen. Kuivat- dry garden (kivi) puutarhat. Kuivilla puutarhoilla, eli "kare-sensui"- puutarhoilla, kuvataan kuivaa vuoristovettä. Tässä Japanilaisen puutarhan suuntauksessa vesi korvataan hiekalla, soralla tai kivillä, mikä tekee kuivasta puutarhasta ns. Zen-puutarhan. Ensimmäiset maininnat kuivista kivipuutarhoista löytyy jo 1000-luvulta, mutta ne viittaavat enemmänkin kivien luonnolliseen sijoittumiseen ruoho- tai sammalalueella, eivätkä näin ollen niinkään puron kuvaamiseen kivien avulla. Mahdolliset ensimmäiset kuivat kivipuutarhat ovat Isen pyhäköt, jotka seisovat valtavissa sorasuorakulmioissa, ja Joeji-in, Yamaguchin lähellä, jossa kivikokoelma laskettiinsammalalueelle temppelin ja lammen väliin. Tämä jälkimmäinen puutarha johtuu Secchusta, suuresta Japanilaisesta taidemaalarista, joka toisti siveltimen vedot, käyttämällä puutarhasta litteitä ja kulmikkaita kiviä. Kuivia puutarhoja ei luotu sen vuoksi, etteikö luonnon vettä olisi ollut saatavissa. Niiden rakentaminen perustui inspiraatiosekoitukseen Japanilaisen taiteen perinteistä (yksivärisyydestä, vihreydestä) ja filosofiasta. Yksi kuuluisimmista kuivista puutarhoista löytyy Kiotosta, jossa Ryoan-ji- puutarha on esimerkki 1400- luvun lopun puutarhantekijöiden taiteellisuudesta. Suurin osa kuivista puutarhoista esiintyy Zen- temppeleissä ja siksi ne liittyvät niin voimakkaasti Zen-buddhalaisuuteen. Niitä voidaan pitää maalauksina, jotka esittävät idealisoituja maisemia, esiteltyinä suorakaiteen muotoisissa "kehyksissä". Zenissä voi meditaation avulla kokea ns. "mielen tyhjyyden", jonka Zen on määritellyt ihmisen alkuperäiseksi tilaksi. Puutarhassa sitä rinnastetaan tilaan, jossa on haravoitua hiekkaa, kuivassa ympäristössä. Vaikka puutarhassa vierailijat voivat nähdä puutarhaa katsoessaan vuorenhuippuja sumussa, zenin harjoittajat näkevät yksinkertaisesti heijastuksen äärettömästä avaruudesta, joka sijaitsee syvällä ihmisen sisällä. Soran haravointi on meditatiivinen harjoitus ja joissakin zen-puutarhoissa on buddhalaismunkkien tekemiä mietiskeleviä kivijärjestelyjä, jotka merkitsevät buddhalaisuuden eri puolia. Suunnitellessasi kuivaa puutarhaa, aloita kuvittelemalla tilaan joet virtaamaan, sumuiset vuoristomaisemat, sekä purot, jossa on kivinen rantamaisema. Mieti mihin veden laineet osuvat ja miltä ne näyttävät. Missä vesi iskee rannikon kareja vastaan ja mihin pisaroista tulevat renkaat leviävät. Muista rakentaa myös luodot ja saari kasveineen. Kuivan puutarhan tyypillisiä piirteitä:
Teepuutarhat. Alla kuvassa Japanilainen majatalo Yado Oikawa Pukkilassa. Teepuutarhat on suunniteltu paikoiksi, joissa arvostetaan perinteistä Japanilaista teeseremoniaa eli sadoa. Teeseremonia alkaa perinteisesti teepuutarhan ulkopuolelta, joka tunnetaan nimellä ulompi roji. Vieraat johdetaan siitä syvemmälle puutarhaan, jossa sijaitsee teehuone. Matkalla he saattavat kulkea ns. "kumartuvan portin" ali, jonka lähellä on kenties lyhty. Kulkutie on suunniteltu niin, että kulkijan on hidastettava vauhtia, kumarrutava hieman. Tämä kuvaa pienen hetken pakotettua nöyryyttä, joilla herätetään ihminen miettimään aineellista maailmaa, jonka hän jättää hetkeksi taakseen astuessaan teehuoneeseen. Portin alta kuljettuaan, vieraat tulevat teehuonetta ympäröivään rojiin. Tämä puutarhan osa on kuvannut usein erämaa, joka edustaa villiä vuoristomaisemaa, jonka voi kuvitella ympäröivän vanhaa Kiinalaista erakkoa. Vieraat pesevät kätensä ja suunsa matalassa altaassa, jota kutsutaan tsukubaiksi eli ns. kumartuvaksi altaaksi. Tämä, matalampi altaan tyyli kuuluu teehuoneisiin, kun taas korkeampi Chozubachi löytyy usein päärakennuksen verannan lähellä. Puhdistettuaan itsensä, vieraat jatkavat teehuoneeseen, riisuvat kenkänsä ja pääsevät sisään pienen ja matalan sisäänkäynnin, nigiriguchin kautta. Sisällä vieraat voivat ihailla kausiluonteista kukka-asetelmaa ja alkovissa roikkuvaa kääröä, jota kutsutaan tokonomaksi. Teepuutarhat ja niihin liittyvät rakennukset edustavat taukoa, matkalla kiireisestä kaupungista syrjäiselle maaseudulle. Buddhalaiset munkit joivat alunperin teetä, joka auttoi heitä pysymään hereillä pitkien meditaatiotuntien aikana. Buddhalaiset munkit yhdistivät Zen- buddhalaisuuden, runouden, hienon posliinin ja taiteen arvostuksen luomalla ns. teeseremonian, joka yhdistää yksinkertaisen teen luomisen ja taiteen. Teehuoneet ja teepuutarhat ovat osa Japanin kulttuuria jo 1600- luvulta, josta esimerkkinä ovat kuvainnolliset "kaupunkien vuoristopaikat". Teepuutarhojen kehittyminen toi puutarharakentamisen kaupunkien asukkaiden takapihoille. Esimerkiksi Kyotosta, Narasta ja Sakaista näitä löytyy. Teepuutarhat symboloivat ensisijaisesti pyhiinvaeltajien polkuja viisaiden erakkojen luo. Teepuutarha tai roji tarkoittaa kasteista polkua tai kasteista maata, joka tuo mieleen vuoristopolut. 1700- luvulla polut olivat usein tehty muodollisista neliön muotoisista kivistä tai myllynkivistä. Teepuutarhojen kehittyessä, niistä tuli hienostuneempia, avoimempia ja vähemmän nöyriä. Nykyään teepuutarhat ovat kehittyneet teelehdoiksi, joissa teetä juodaan puutarhassa ihaillen samalla puutarhan kauneutta. Teehuone rakennetaan usein ulkoasultaan ns. vanhan näköiseksi, vaikka sen rakentamiseen on käytetty hienointa höylättyä puuta. Teepuutarhassakin rakennettu ympäristö, vanhanaikainen ja rustiikkinen teehuone ja pelkistetty luontopuutarha, luovat yhdistelmän, joka saa puutarhan käyttäjän rauhoittumaan ja ihailemaan puutarhaa. Tyypillisiä teepuutarhan piirteitä:
Kävelypuutarhat. Kävelypuutarhassa vierailijaa kannustetaan kuljeskelemaan hitaasti polkuja pitkin, jotka kiertävät lammen tai järven tai puron ympärillä. Se on yksi tutuimmista japanilaisista puutarhatyyleistä varsinkin siksi, koska se sisältää niin monia muita japanilaisen puutarhan tyylejä. Sieltä löytyy yleensä teepuutarha, josta löydät astinkivipolkuja ja portteja, sekä lyhtyjä, teehuoneita ja vesialtaita. Sieltä löytyy kuiva puutarha haravoituine hiekkoineen yleensä läheltä päärakennusta. Siellä on myös vesielementti, eli lampi, puro tai järvi ja niistä löytyy vesiputouksia tai kaloja. Muita elementtejä voivat olla bambuaidat ja kaikenlaiset sillat. Siellä saatat nähdä kuvitetun näkymän kohtauksista, jotka ovat kopioitu historiallisista tai kuuluisista paikoista ympäri Japania tai jopa Kiinaa. Kun kävelypuutarhat kehitettiin, "hengellisyys" ei ollut enää niin määrittelevä elementti puutarhan suunnittelussa. Siellä oli enemmän leikkisyyttä, sekä halua ylellisyyteen ja kauneuteen ja siellä haluttiin näkyvän puutarhan omistajan ymmärrys taiteesta. Kävelypuutarhoista ei kuitenkaan tullut liian ylenpalttisia, koska niissä käytettiin edelleen monia teepuutarhaan sopivia elementtejä, kuten hillittyjä värimaailmoja. Tämä puutarhasuunnittelun rajoitus tunnettiin termillä shibumi. Suomeksi tätä voitaisiin kuvata sanalla supistava tai minimalistinen, vaatimaton ja hillitty kauneus. Kävelypuutarhan koko voi olla vain 25m2 tai se voi olla useita kymmeniä hehtaareja. Pienikin puutarha voi toteuttaa kaikki osa-alueet, jos tilan käyttö suunnitellaan hyvin. Tilan huolellisella käytöllä ja mutkittelevilla poluilla puutarha saadaan näyttämään huomattavasti suuremmalta kuin se todellisuudessa onkaan. Yksi väline, jota kävelypuutarhoissa käytetään tilan lisäämiseksi, on ns. "lainaaminen". Tuolloin puutarhan rajojen ulkopuolella olevia kaukaisia kohteita, kuten etäisiä rakennuksia, tai maisemoita, käytetään kauneusarvona kävelypuutarhassa. Sinne siis avataan maisemaa ja näkymää, jonne ei kuitenkaan kuljeta mitään polkua pitkin. Tästä tekniikasta käytetään nimeä shakkei. Kävelypuutarhaan kuuluvat myös äänet. Sieltä löytyvät myös bambusta tehdyt shishi-odoshit, eli vesielemetit tai altaat, jossa on bambuista tehtyjä peuran pelottimia. Shishi- odoshissa käytetään juoksevaa vettä hyödyksi. Vesi ohjataan bambukouruun ja kourun täyttyessä, kouru heilahtaa päin kiviallasta. Tästä syntyy kova, paukahtava ääni. Bambu on yksi maailman kestävimpiä puumateriaaleja ja se kestää hyvin toistuvat veden voimasta heilahduksen ja osumisen kiviallasta päin. Kävelypuutarhan tyypillisiä piirteitä:
Pihapuutarhat: Pihapuutarhojen kehittyminen alkoi 1700- luvulla, mutta nykyisin sillä tarkoitetaan rakennuksen vieressä olevaa pientä, suljettua tilaa, johon suunnitellaan japanilaistyylinen "maisema". Pihapuutarhat ovat yleensä yksinkertaisia, ne on joskus suunniteltu talon laajennukseksi ja rakennukset on tuolloin varustettu suurilla ovilla tai ikkunoilla, jolloin puutarhaa on tarkoitus ihailla lasin takaa. Ne voi olla myös sijoitettu avoimiin atriumeihin, joita luodaan nyt moniin paikkoihin alkaen Helsingin lentokentästä, moniin museoihin ja yritysten pääkonttoreihin tai yksityiskoteihin. Aiemmin pihapuutarhat tai tsubot olivat pieniä suljettuja tiloja, joissa oli ehkä yksi kasvi, jota hoidettiin huolella. Myöhemmin kauppiaat keräsivät varallisuutta, mutta olivat silti yhteiskunnan alhaisinta luokkaa, jonka omaisuus voitiin takavarikoida. Tämän seurauksena kehitettiin arkkitehtuurisia huonekomplekseja, joilla oli suljetut sisäpihat. Nämä machiyat sijaitsevat monesti vaatimattoman myymälän takana. Näissä pihoissa lainattiin suunnitteluelementtejä aikaisemmista puutarhasuunnittelutyyleistä, kuitenkaan noudattamatta niitä täsmällisesti esim. uskonnollisen filosofian perusteella. Jotkut näistä Edo-tai tsuboniwa tyylien puutarhoista ovat edelleen nähtävissä kaupunkialueilla Japanissa. tämä pihapuutarhatyyli on juuri nyt nousussa, vaikka tämä johtuu enemmänkin nykyisten pihojen pienuudesta ja tilanpuutteesta kuin piilottamisen tarpeesta. Pihapuutarhan tyypillisiä elementtejä:
Tämän blogikirjoituksen lähteinä on käytetty kirjoja: Charles Chesshire: How to make a Japanese garden (hermeshouse, Anness publishing ltd 2015) ja Gill Hale, puutarhanhoidon käsikirja Fengshui puutarhassa, Anness publishing ltd 2000 ja 2004, Suomeksi: puutarhakustannus 2006, suomennos Jan Pesonen.
|
Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Japanilainen puutarha, Kiinalainen puutarha, Itämainen puutarha, teemapuutarha, puutarhasuunnittelu, kasvisuunnittelu, pihasuunnittelu, viherrakentaminen, kasvivalinnat, puutarhapatsaat, puutarhaportit, feng shui |